kun heräsit unesta huutoosi omaan
ja niskasi taipui kumarrukseen
jokin liikahti takana verhon
    ja näin mitä näit
todellakin kuin sarvekkaan hahmon

pyörien kieppuen parkuen nauraen
mukaansa raahaavat tanssien
    hulluuden
laulaen painien ilkkuen pilkaten
kuink' ilosta raivosta itkien
raahaudutkaan
- - -
(A. W. Yrjänä, Yöllisiä, 1995)

Ilman varauksettoman rakkauden perustaa vanhempana oleminen on hämmentävä ja turhauttava taakka.

(Ross Campbell kirjassa Rakkaudesta lapseen 1980 [1977])

* * *

Valtavirtavanhemmilla tuntuu istuvan sitkeässä käsitys siitä, että vauvojen ja pienten lasten (toisin kuin muiden ihmisten?) tulisi nukkua sikeästi, kylläisinä, heräilemättä ja tietenkin yksin yön pitkät tunnit. Vauva, joka syystä tai toisesta ei näin tee, on ehdottomasti jollakin tapaa sairas tai viallinen - tai vähintääkin hänen vanhempansa saamattomia lepsuja, jotka antavat pienen, puhekyvyttömän diktaattorin pompottaa itseään kuin palvelijoita! Pahansuopa, tottelematon ja huonotapainen on se vauva, joka julmasti ja ajattelemattomasti herää keskeyttäen vanhempiensa elintärkeän, katkeamattoman, täydellisen unen. (Olen muuten joskus miettinyt, että koska nämä täydellisen unen perheiden vanhemmat rakastelevat, kun eivät kerran yöllä koskaan herää? Keskellä kirkasta päivää? Meidän perheessä nimittäin yö on ainakin hormonaalisesti (sekä lastenhoidollisesti) otollisinta aikaa aviolliselle kanssakäymiselle. Mutta meidän perheemmehän siis häpeällisesti heräilee öisin myös pissahätä-, nälkä- ja läheisyydentarvesyistä eikä edes tajua valehdella nukkuvansa yöt läpeensä.)

Taannoin puhui televisiossa eräs ihmistutkija ihmisten unesta. Hän kertoi, että aikuisillekin on luontaista pätkittäinen (sykleissä tapahtuva!) uni. Kevyen unen vaihe, jolloin unesta havahtuminen tapahtuu pienestäkin virikkeestä, on evoluution, siis ihmisrodun selviytymisen kannalta tärkeää. Ihmistä ovat uhanneet yölläkin erilaiset uhat, mm. öisin saalistavat petoeläimet. Sikeäuniset ovat selvinneet lisääntymisikäisiksi vain lyöttäytymällä herkkäuniseen porukkaan. Noin puolentoistatunnin välein aika on otollinen "leijonatarkistukselle" eli aikuinen on unisyklissään kevyen unen vaiheessa. Vauvan unisyklin pituus on vain puolet aikuisen unisyklin pituudesta, noin 45 minuuttia. Vauva ei herää leijonatarkistukselle, sillä tieto leijonasta olisi liikuntakyvyttömälle varsin hyödytön, sen sijaan vauva tekee äititarkistuksen - tarkistaa, että hänestä yhä välitetään, pidetään huolta. Kevyen unen vaiheella ja hienoisella havahtumisella sekä vauva että aikuinen siis evoluution näkökulmasta katsottuna takaavat selviytymisensä. 

Vauvalle äititarkistuksella on myös tärkeä emotionaalinen merkitys. Äidin hengitys, lämpö ja kehon äänet vieressä sekä lämmin rinta nälkäiselle vauvalle, tuottavat turvallisuudentunteen ja vauva voi jatkaa uniaan seuraavaan sykliin. Jos taas äititarkistus tuottaa ei-toivotun tuloksen, vauva ahdistuu ja alkaa itkeä palauttaakseen hoitajansa takaisin (epäilemättä ahditusta tuottaisi myös aikuiselle leijonatarkistuksen ei-toivottu tulos). Hienovarainen systeemi, eikö? Mikä hienointa, on todettu, että yhdessä nukkuvien vauvan ja äidin unirytmit synkronoituvat, jolloin äiti on kevyen unen tilassa vauvan herätessä. Näin luonto takaa äidille riittävän määrän REM-unta ja vauvalle parhaan mahdollisen hoivan, (syvän unen keskeltä heräävä aikuinen on nimittäin hetkisen aikaa melkoisen sekavassa tilassa ja toistuvallla syvän unen keskeytymisellä voi olla vakaviakin psyykkisiä vaikutuksia). Kaikki tämä tietenkin edellyttäen, että äiti nukkuu yhdessä vauvansa kanssa. (Kuinka toivoisinkaan eläväni maailmassa, jossa voisin jatkaa kysymällä, että kukapa sitä nyt vauvaansa yksinkään nukuttaisi).

Vauvojen unihäiriöt ja unikoulut ovat länsimainen ilmiö. Olenkin taipuvainen uskomaan James McKennaa, kun hän sanoo, että vauvoilla ei suinkaan ole ongelmaa, niissä ei ole mitään vikaa vaan ne käyttäytyvät lajityypillistä käytöstään. Ongelma ja vika on vanhemmissa, heidän suhtautumisessaan lapsen uneen. Vauvan odotetaan täysin ja lähes välittömästi mukautuvan aikuisten kellotettuun elämänrytmiin, unohtavan omat fyysiset ja emotionaaliset tarpeensa miellyttääkseen vanhempiaan keskeytymättömillä yöunilla. Tällaisesta odotuksesta kumpuaa vauvan "unihäiriö" eli se, että vauva ei toimikaan aikuisten määräämän kellon mukaan vaan yllättäen osoittaa omaavansa aivan vanhempien odotuksista poikkeavia tarpeita. Tähän unihäiriöön liittyy toisinaan myös yleisemmän tason "häiriö", jossa vauva ei onnistu täyttämään kaikkia muitakaan vanhempien asettamia odotuksia vaan osoittautuukin tarvitsevaksi, sitovaksi, entistä elinpiiriä ja -tapaa rajoittavaksi tekijäksi. Vanhempien elämä ei jatkukaan "aivan samanlaisena", minkä aiheuttamaa pettymystä voi olla ulkopuolisen vaikea ymmärtää, sillä harva hankkii lapsia varmistaakseen, että mikään heidän elämässään ei muuttuisi. Näitä "häiriöitä" sitten "hoidetaan" "unikoululla", jonka tarkoituksena on opettaa vauvalle luonnoton, vanhemmat "rauhaan" jättävä nukkumistapa, jossa vauva kätkee nälkänsä, läheisyydentarpeensa ja hylätyksitulemisen tunteensa. Jo ennen kävelemään oppimista saa hän saa oppia, mitä tarkoittaa vanhempien ehdollinen rakkaus (se tarkoittaa, että rakastan sinua vain, jos...). Voi vai toivoa, että joskus tämänkin lapsi saa tuntea, että häntä rakastetaan "silti" eikä "jos".