-Äiti päästä sisään.
-Enkä päästä, minä lähden pois.
-Minne sinä lähdet?
-En tiedä, muutan jonnekin, lähden vaan. Pois.
-Koska sinä tulet takaisin?
-En minä tule takaisin. En ikinä.
-Ota minut mukaan!
-En ota. Saatte jäädä tänne isänne kanssa.
-Äiti, älä lähde! Ota minut mukaan. Äiti, päästä minut sisään!
Keskustelimme kerran kälyni ja hyvän ystäväni (sama henkilö) kanssa miellyttämisen tarpeesta ihmissuhteista ja suhtautumisesta toisen suuttumiseen. Hän taisi sanoa, että pelkää, ettei se vihastunut ihminen enää sitten pidä hänestä, vaikka toki tietääkin, ettei siitä ole kyse. Itse en kauheasti vaivaa päätäni sillä, mitä toiset minusta ajattelevat, mutta yhtä kaikki ahdistun toisen ihmisen suuttumisesta enemmän kuin riittämiin. Mikä minua sitten pelottaa? Taisin tuolloin vastata, että kai minä sitten pelkään, että ne ihmiset tekevät minulle jotain pahaa, en oikein tiedä mitä pahaa, mutta jotain. Viime yönä, kun mieheni kiukutteli, koska jouduin olemaan tavallista myöhempään töissä (enkä soittanut, koska luulin hänen ja taaperon olevan nukkumassa), minulle yhtäkkiä valkeni mitä minä pelkään niiden vihaisten ihmisten tekevän... Minä pelkään, että he jättävät minut! Lähtevät vaan eivätkä enää tule takaisin. Tämä on ehkä astetta vaikeampi versio siitä pelosta, että ihmiset eivät pitäisi minusta, mutta hienosti minä olen sen onnistunut itseltäni kieltämään.
Kun olimme lapsia ja isä ja äiti riitelivät, oli äidillä tapana uhata kolmea asiaa: Ensin hän uhkasi isää selibaatilla, tämä ei yleensä toiminut ellei sitä toteuttanut (ja pitkään). Seuraavaksi hän uhkasi avioerolla ja joskus aivan hurjalle päälle sattuessaan saattoi vielä tehostaa uhkausta heittämällä jotakin pientä esim. seinään. Koska tämäkin uhkaus muutaman kerran jälkeen menettää tehonsa, oli hänen seuraava keinonsa lähteä ihan oikeasti. Tai ei hän ihan oikeasti lähtenyt, mutta vähän kuitenkin. Sen verran, että pakkasi jotain pientä laukkuun, istui autoon ja ajoi navetan taakse, joskus vähän kauemmaksikin, itkemään. Isä tietenkin tunsi vaimonsa niin hyvin, että tiesi, ettei tämä voisi koskaan noin vaan jättää lapsiaan ja miestään ja suhtautui äidin lähtökohtauksiin lähinnä huvittuneesti (mikä on aika julmaa sekin, kun ajattelee miten aito äidin hätä kuitenkin oli). Mutta me lapset - me emme tienneet ettei äiti lähde. Tai opimmehan me sen muutaman kerran jälkeen, mutta silloinkin hän vaikutti joka kerta olevan niin tosissaan - ja menettämisen pelon siemen oli jo istetettu pieniin mieliimme. Kerta toisensa jälkeen me roikuimme hänen lahkeissaan, hakkasimme auton ovea, juoksimme perään, koputtelimme auton ikkunaan navetan takana, jotta hän ottaisi meidät mukaan tai antaisi edes lohduttaa.
En tiedä miten usein tämä kuvio toistui tai kuinka kauan tilanteet kestivät, epäilemättä varsin harvoin eivätkä hirmuisen pitkään, mutta muistikuvat ovat syöpyneet jonnekin mielen syvimpiin kerroksiin, josta kaiketi vaikuttavat nykyisiin ja tuleviin ihmissuhteisiin (puhumattakaan menneistä). Joka kerta kun mieheni suuttuu, mistä tahansa, minulle tai ihan mille vain, vaikka elottomalle esineelle, alitajuntani pelkää, etten enää koskaan näe häntä. En ajattele ettei hän pitäisi minusta tai ettei hän rakastaisi minua - näillä ei oikeastaan ole minun mielessäni mitään tekemistä asian kanssa. Ne ovat toissijaisia. Lähteä voi, vaikka rakastaa, tykkää, arvostaa. Lähteminen vaan kuuluu kiinteästi yhteen suuttumisen kanssa minun pienen mieleni perukoilla. Sille voin tuskin muuta kuin tiedostaa asian. Menettämisen pelko seuraa mukanani riidasta toiseen, pitää minut kurissa, myöntyväisenä kompromisseihin. Mitä vaan, kunhan se lakkaa olemasta vihainen!
Omaa vihaani en kykene hallitsemaan lainkaan. Yleensä murjotan hiljaa ja odotan, että maailma ympärilläni muuttuisi. Vähän vieraammista puhun pahaa selän takana ja halveksun siitä tseäni. Läheisiä kohtaan tuntemani vihan tunteet pidän pääasiassa sisälläni. Pelkään suututtaa toista omalla vihallani. Pahimpina vihan hetkinä tuntuu, että pelko ja viha- tai niiden välttely - suorastaan hallitsevat elämääni. Ei sillä, että nykyisessä elämässäni olisi kovinkaan paljoa vihattavaa. Arkeni täyttyy jokapäiväisten onnen aiheiden lisäksi lähinnä pikku harmeilla, jotka eivät minun henkistä maailmaani juuri hetkauta.
Vanhat kommentit:
-
Anna tulla tänne suuntaan joskus vähän tunteenpurkausta jos siltä tuntuu, koska minä en lähde mihinkään, en edes harkitse. Minua tässä elämässä pelottaa ne hetket, kun ei tiedä mitä toinen tuntee. Siis jospa onkin toista loukannut/ärsyttänyt/vihastuttanut eikä tiedä sitä, eikä siis silloin voi korjata asiaa. Silloin nousee omaan mieleen pieni epävarmuus ja pelko siitä, ettei ole ollut tarpeeksi hyvä ihminen. Ja miten voi olla tarpeeksi hyvä jatkossa? Vaikka onko sellaista mittaria edes olemassa? Tästä päättelen, että oma henkilökohtainen ongelmani on se, että yritän kovasti kelvata ja pelkään ihmisten lähtevän kun en kelpaa. Vihaa kestän muiden taholta. Sitä en kestä, etten tule hyväksytyksi tai senkin ehkä kestä, mutta en epävarmuutta kyseisestä asiasta. Kaikilla näyttää olevan omat kipupisteensä.
-
Mielestäni miehesi olisi pitänyt olla erittäin tyytyväinen kun tulit kotiin ehjänä ja terveenä, eikä mitään pahaa ollut tapahtunut. Hänen olisi syytä olla siitä erittäin kiitollinen.
Kommentit