Fyysinen kurinpito on yksi vakiokeskustelunaiheista, kun puhutaan lastenkasvatuksesta. Yleensä jokaisella on siihen jokin mielipide, vaikka harvalla se on aivan vankkumaton. Useimmat tuntuvat jollakin tasolla sisäistäneen sen, että toista ihmistä ei ole oikeus satuttaa eikä väkivalta ratkaise ristiriitatilanteita. Lasten kohdalla käsite tuntuu kuitenkin monilla häilyvän. Monet sanovat olevansa lyömistä ja piiskaamista vastaan, mutta eivät näe, mitä haittaa pienestä tukkapöllystä tai luunapista voisi olla - saahan sillä tehokkaasti lapsen huomion ja tilanteen pysäytettyä yleensä varsin nopeasti. Usein näitä ihmisiä on itseäänkin lapsena pöllytelty ja nippailtu tiukan paikan tullen. Ei siis ihme, että he pitävät jollakin tapaa luonnollisena sitä, että vanhempi satuttaa lastaan kasvatustarkoituksessa (kunhan ei satuta kovin paljoa). Raja tunnutaan usein vedettävän kivun määrän ja fyysisen haitan perusteella. Tämä on oikeastaan aika hullua, kun sitä ajattelee tarkemmin, sillä jokainen varmasti tietää, että ihmisillä on yksilölliset kipukynnykset ja samanlainen vaikkapa tönäisy voi pienenpienten hallitsemattomien muuttujien ansioista aiheuttaa eri tapauksissa hyvin eritasasoisia vaurioita. Jos oikein haluaisi loukata jotakuta fyysistä rangaistusta  käyttävää vanhempaa, voisikin väittää, että kyseessä on täysin mielivaltainen rajanveto, jonka ainoa tarkoitus on lievittää väkivaltaisen vanhemman syyllisyydentunnetta.

Itsekin olen lapsuudessani saanut osani tästä ns. lievästä fyysisestä kurinpidosta sekä erityisesti sillä uhkailusta. Pitkään ajattelinkin, että kyllä niitä lapsia pitää välillä vähän kovemminkin kurittaa, jos ovat kerran kovapäisiä. Minäkin olin kovapäinen ja minuakin kuritettiiin. Selkäsaunankin muistan kerran saaneeni, ja näin hyvä minustakin silti tuli. Iän, elämänkokemuksen, kehityspsykologisen tiedon ja itsetuntemuksen karttuessa olen joutunut aika rankasti tarkistamaan näkemystäni. Luulenkin, että minusta tuli näin hyvä ruumillisesta kurituksesta huolimatta, ei missään tapauksessa sen ansiosta.

Ja mitä muistankaan tuosta kuuluisasta selkäsaunasta? En muista "miksi" sen sain. En tiedä loppuiko kyseinen toiminta selkäsaunaan. Muistan kuinka kovasti äitiä sen jälkeen pelkäsin. Muistan sen häpeän, nöyryytyksen, kivun, pettymyksen, hämmennyksen. Muistan, etten ymmärtänyt. Miksi äiti satutti? Vaikka muistaisinkin selkäsaunaan johtaneen yksittäisen tapahtuman, se ei oikeastaan poista mihinkään tuota kysymystä. Äidillä oli varmasti varsin perusteltavissa oleva syy siihen, miksi juuri tämä kerta oli selkäsaunan arvoinen. Johtuiko syy hänen huonosta päivästään vai minun epätavallisen sinnikkäästä käytöksestäni, sitä tuskin kumpikaan meistä edes tietää (jostain syystä epäilen edellistä). Minun mielestäni syy pyyhkiytyi pois sillä sekunnilla, kun elämän tuki ja turva tuotti minulle sanoinkuvaamatonta henkistä tuskaa riistämällä oikeuteni fyysiseen koskemattomuuteen. En tiedä miten nippaisut sun muut tukistelut minuun vaikuttavat, luultavasti samankaltaisesti, mutta eivät yhtä voimakkaasti. Ainakin muistan monet kerrat vaistomaisesti vetäytyneeni kauemmas äidin käden tieltä, vaikka tilanne ei ollutkaan uhkaava. Keho muistaa.

Nykyään ajattelen, että lapsen oikeus fyysiseen koskemattomuuteensa on ehdoton. Sisältäen kaikki fyysisen kajoamisen muodot korvien lävistämisestä luunappiin. Kiinnipitämisen hyväksyn tilanteissa, joissa on tarpeen estää lasta välittömästi vahingoittamasta itseään/toisiaan/jonkun omaisuutta. Turhaan käytettynä senkin voi katsoa fyysisen kajoamisen muodoksi. Suomen lainsäädäntö on kanssani melko samoilla linjoilla ja määritellee lapseen kohdistuvaksi väkivallaksi niin luunapin kuin selkäsaunankin. Ja väkivaltaahan ne ovat, siitä ei pääse mihinkään, vaikka asiaa pyörittelisi miten pitkään. Yhtä tuomittavaa ja haitallista on toki myös henkinen väkivalta, vaikka ei olekaan fyysisen kajoamisen muoto. Pelkoon perustuva kasvatus ei auta lasta sisäistämään vanhempiensa arvoja, aiheuttaa lapselle stressiä ja heikentää oppimiskykyä.

En tarkoita, että tuomitsen pahoina ja huonoina ihmisinä kaikki, jotka lastaan tukistavat. Ajattelemattomina ehkä. Tukistus tai jokin muu lievä voimankäyttö saattaa ehkä olla parempi kuin "ei mitään" tilanteessa, jossa vanhempi ei kertakaikkiaan osaa luoda lapselleen turvarajoja millään muulla keinolla. En kuitenkaan usko, että normaaliperheessä olisi olemassa sellaista tilannetta, jossa paras tai ainoa ratkaisu olisi fyysinen kajoaminen lapseen. Aina on olemassa parempi vaihtoehto.

Ennen kaikkea uskon, että ainaisen rangaistuksista keskustelun sijasta pitäisi suunnata katseet siihen, millä tavoin voi parhaiten huomioida ja arkipäiväisesti palkita lapsen toivottua käytöstä. Siitä, miten lapsen kanssa voisi elää yhteistoiminnallisesti siten, että rangaistuksia ei tarvitsisi ainakaan päivittäisellä tasolla pohtia. Vakaasti uskon, että lasten kanssa voi elää sitenkin. Tarvitaan vain yhteinen päämäärä, tahtoa, asennetta ja kärsivällistä ohjaamista (enkä väitä, että kenelläkään niitä aina olisi!). Kieltäminenkin lienee silti useimmissa perheissä tarpeen, kunhan muistetaan, että kieltämällä kun lapsi ei oikeastaan opi paljoakaan siitä miten sitten pitäisi käyttäytyä. Hän on vain oppinut taas yhden tavan, jolla tehdä "väärin".

Eikös Edison todennut, kun oli tuhat kertaa epäonnistunut hehkulampun tekemisessä, että ei hän ole epäonnistunut, hän on vain keksinyt tuhat tapaa, jolla ei tehdä hehkulamppua. Harvalta löytyy tuon tason sinnikkyyttä. Onko lapsen todellakin keksittävä nuo tuhat tapaa ennen kuin saa onnistumisen kokemuksensa vai voisiko meistä vanhemmista olla enemmäksikin kuin epäonnistumisen osoittajiksi, kieltäjiksi, armoitetuiksi rankaisijoiksi? Tulevaisuus näyttää...