Minulla on useita hyviä ystäviä, jotka mielellään vertaavat lapsen kanssa olemista koiran kouluttamiseen. Olen monesti miettinyt miten oikein voisin perustella heille sen, että vauvan, taaperon, leikki-ikäisen , minkään ikäisen lapsen kanssa oleminen nyt ei vain ole ihan sama asia kuin koiran kouluttaminen. Asiaa tuskin auttaa se, että itselläni ei koirista oikeastaan ole kokemusta, joten aina voi vedota siihen, että jos tietäisit millaista koiran kanssa on, voisit olla eri mieltä. Hyvä ystäväni sanoo ettei tarkoita, että lapsi olisi kuin koira, ainoastaan, että samoja periaatteita voi soveltaa lapseen jo koiraan. Jos lapsen”kasvatusta” katsoo metodinäkökulmasta, tämä voi olla aivan totta. Joissakin tietyissä tilanteissa yhteys on niin silmiinpistävä että harva pitää sitä enää yksin metaforisena. Väitän kuitenkin, että näkökulma on väärä. Lapsen rinnastaminen koiraan vääristää näkökulman lapseen, aliarvioi ja nöyryyttää – aivan kuten kulttuurissamme on tapana lapsille tehdä. Lapsen ”kasvattaminen” ei kuitenkaan ole metodien joukko eikä sitä voi selittää esimerkiksi ehdollistumisella (jota on muuten tutkittu ennen kaikkea eläimillä, esim. koirilla, ei niinkään ihmisillä). Lapsi on ihminen kaikessa monimutkaisuudessaan, hän on kielellinen, hän on kykeneväinen kommunikoimaan tunteistaan mitä moninaisimmin tavoin – ja ennen kaikkea hän on kanssamme samaa eläinlajia, hän on osa yhteiskuntaamme, hän on tulevaisuus, hän on ajatteleva ihminen! Lapsen”kasvatus” on siis ennen kaikkea ihmissuhde, älkäämme ikinä verratko, kuin korkeintaan leikillämme, ihmissuhteitamme koirankoulutukseen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aina silloin tällöin kuulee, miten lapsia mukanaan jokapäiväisessä elämässä kuljettavia äitejä paheksutaan mitä kummallisimmin tausta-ajatuksin (niin lapsettomien kuin lapsellistenkin tahoilta). Taannoin kuulin lapsettoman naisen kommentoineen pienen lapsen mukanaolemista ”aikuisten asioita” käsittelevässä tilaisuudessa suurin piirtein sanoin: ”Mitä sanottaisiin jos minä olisin ottanut koirani mukaan.” Aloin taas pohtimaan mikä siinä on, että ihmisillä on niin valtava kiusaus verrata ihmislasta stereotyyppiseen lemmikkiin. Jos tuo sama äiti olisi ottanut aviomiehensä mukaan, tuskin olisi joutunut ainakaan ihan samaa kommenttia kuulemaan, joskin miehen läsnäoloa oltaisiin kai muutoin voitu pitää epäsopivana.

Jäin miettimään mitä tuolle naiselle olisi voinut vastata. Mitä olisin hänelle halunnut vastata. Ehkäpä: ”Jos olisit kantanut sisälläsi ja synnyttänyt koirasi ja nyt imettäisit sitä, niin tuskin kenelläkään olisi mitään sitä vastaan, että ottaisit sen mukaasi.” Tai yksinkertaisesti: ”Älä vertaa lastani koiraan!.” Tai ”Mitäköhän, jos olisit sinä ottanut aivosi mukaan.”

Sitten, kun olet pitänyt koiraasi rinnoillasi ja nähnyt hänen ensimmäisen hymynsä. Sitten, kun olet opettanut koirasi sanomaan ”kiitos”, ”ole hyvä” ja ”anteeksi”. Sitten, kun koirasi on kertonut ensimmäisen vitsinsä, ensimmäisen itse keksimänsä sadun ja laulanut ensi kertaa laulun. Sitten, kun koirasi on antanut sinulle ensimmäisen itse tekemänsä äitienpäiväkortin. Sitten, kun huomaat koirasi siteeraavan ulkomuistista iltasatukirjan. Sitten, kun koirasi vie omatoimisesti roskansa roskikseen ja haluaa itse laittaa ruokansa lautaselleen. Sitten, kun koirasi on ensi kertaa huikannut ”Hyvää yötä, rakastan sinua”. Sitten, kun koirasi on kulkenut kanssasi varhaisesta symbioosista aina itsenäistymiseen saakka. Sitten, kun koirasi on saanut peruskoulun päättötodistuksen, vaikka silloin kerran lintsasi koulusta ja olit varma että siinä se nyt sitten on. Sitten, kun koirasi on muuttanut pois kotoa, olet itkenyt onnen kyyneleitä koirasi häissä ja saanut pikkuisen koiralapsenlapsen. Ehkä sitten voit harkita vertaavasi lapsen kanssa olemista koirankoulutukseen. Siihen asti, pidän mielestäni varsin oikeutetusti lapsia lapsina ja koiria koirina. Huolimatta siitä miten kiinnostavaa ja avartavaa koirankoulutus sitten ikinä lieneekään.

Tai ehkä minä olen ymmärtänyt väärin. Ehkä kyseessä ei olekaan lapsen eläimellistäminen vaan koiran inhimillistäminen. Koiraparan yliarviointi, harhakuvitelma ihmisen parhaasta ystävästä kaiken ymmärtävänä maallisen viisauden ruumiillistumana. Anteeksi vain koiraihmiset, minusta koirat ovat vain koiria. Jos ihmistä pitää verrata johonkin eläimeen, niin viisainta lienee verrata edes lähisukulaiseen, kuten orankiin. Niillä on ainakin huumorintajua ja kädet.