Koulussa opettajat aina sanoivat, että tyhmää kysymystä ei ole. Tämähän ei oikeastaan ole totta, vaan kyllä kysymyksiä on olemassa ihan tosi tyhmiäkin. Opettajat tarkoittivat tietenkin sitä, että on parempi katsoa kuin katua, mutta mitäs tulivatkaan samalla opettaneeksi? Että on parempi kysyä "asiantuntijalta", opettajalta, terveydenhoitajalta, lääkäriltä, konsultilta, kuin käyttää omaa maalaisjärkeä, kokeilla itse ja oppia tarvittaessa yrityksen ja erehdyksen kautta. Toki näin toisinaan onkin, mutta jos jokainen pikku toimi pitää erikseen tarkistaa joltakin esimiestaholta, niin elämä käy kyllä varsin raskaaksi ja monimutkaiseksi. Puhumattakaan siitä, että oman elämän ulkopuolinen taho tuskin tietää oikeata ja parasta ratkaisua juuri yhden ihmisen ja perheen tilanteeseen, hän voi vain kertoa tuntemiaan yleisiä lainalaisuuksia ja neuvoa, miten muut ovat vastaavassa tilanteessa toimineet tai miten itse voisi toimia.
Tämä ei tahdo mennä aivan kaikkien nykyäitien jakeluun. Asian huomaa helposti aivan melko tavanomaisella internet-keskustelupalstalla, jossa aivan tavalliset äidit kysyvät toisiltaan neuvoa "kun eivät kaikkea kehtaa neuvolaankaan soittaa". Nämä palstat ovatkin varsinaisia neuvoloita, neuvojen tasokin on yhtä laidasta laitaan vaihtelevaa kuin nykyisen neuvolajärjestelmän jakama "tieto" kuuluu ja tuntuu olevan. Kysymyksistä paistaa läpi autuas epävarmuus: "Pitääkö vauva viedä ulos, vaikka ulkona on tukalan kuuma eikä se viihdy siellä lainkaan?". Tai sitten kysyjä on jo ympäristön epämääräisten asenteellisten neuvojen uhri: "Miten saan 6-viikkoisen vauvan oppimaan pois rinnalle nukahtamisesta?" (Miksi ihmeessä sinun pitäisi tehdä lapsellesi sellaista kiusaa?) "Kertokaas, miten pienen vauvan voi laittaa jo yksin omaan huoneeseen" (Vauvaa EI voi laittaa yksin omaan huoneeseen, tai voihan tietenkin, mutta seuraukset voivat olla traagiset) ja niin edelleen.
Mikä saa meidät äidit kuuntelemaan älyttömiä, epäloogisia, asenteellisia, vaikkakin ehkä "hyvää tarkoittavia" neuvoja? Ovatko kaikkein "kuuliaisimmat" äidit kenties niitä loputtoman kärsivällisiä, hiljaisia, ehkä epävarmojakin tyttöjä, jotka kouluaikoinaan eivät koskaan keskeyttäneet eivätkä varsinkaan kyseenalaistaneet opettajaansa? Jotka viittasivat aina kiltisti ja hiljaa - ja jotka kertoivat vastauksen juuri samoin sanoin, kuin se oli vihkoon kirjoitettu. Jotka kuuntelivat kiltisti ohjeet loppuun saakka ennen kuin ottivat sakset tai vesivärit käteen? Jotka huolellisesti noudattivat jokaista annettua käskyä? Ja jotka palkittiin ruhtinaallisin ylistyksin ja "Katsokaas "Annelta" mallia!" -kehotuksin. Tuskin ainakaan kaikki ovat, mutta varmasti yksi jos toinenkin on sisimmässään "ottanut Annesta mallia" ja pyrkii nyt tärkeimmän, lapsensa, kanssa kuuntelemaan ohjeet loppuun ennen kuin ottaa sakset käteen.
Voisiko olla, että meidän kouluaikamme on istuttanut meihin niin suuren epävarmuuden siemenen vailla hajuakaan omaehtoisesta tiedonhankinnasta, että emme edes oman perheemme kohdalla uskalla kyseenalaistaa "asiantuntijan" vahvaa ääntä, vaikka neuvo tuntuisikin väärältä. Olemmeko me unohtaneet (vai emmekö kenties ole ensinkään huomanneet), että eihän opettajakaan aina ollut oikeassa? Eikä varsinkaan tuntenut tilannetta, johon ulkopuolisena tuli keskeyttäjäksi. Joskus hän yksinkertaisesti neuvoi väärin. Monestakin asiasta olimme hänen kanssaan eri mieltä, olemme ehkä vieläkin. Jos hän kohteli meitä epäoikeudenmukaisesti, oikeudentajumme kertoi meille, että tätä ei tule hyväksyä. Olemmeko me joutuneet ennen vanhemmiksi tuloamme nöyrtymään "asiantuntijan" edessä jo niin monta kertaa, että kun "huipputuloksia" takovasta peruskoulujärjestelmästämme vertaansa hakevan neuvolajärjestelmän edustaja kehottaa meitä tekemään lapsellemme asioita, joiden tiedämme sekä vaistomaisesti että tutkimustiedon perusteella olevan hänelle haitallisia, me kuitenkin kuuntelemme tätä "asiantuntijaa" ja otamme kuuliaisesti ne sakset käteen. Harmin paikka vaan, että tässä hommassa opettaja ei anna uutta paperia, vaikka olisikin itse käskenyt leikata väärästä kohdasta.
Minä en ota saksia käteen, jollen ole varma mistä kohtaa pitää leikata, mutta toisaalta en välttämättä jää kuuntelemaan ohjeitakaan, jos homma on kerran jo valmiiksi selvä. En kyllä kuunnellut koulussakaan, mutta kyllä niistä askarteluista silti ihan hyviä tuli.
Vanhat kommentit:
-
Mulla oli peruskoulussa käytös kasi... Sen takia meillä varmaan nukutaan perhepedissä, esikoista imetettiin 5,5v ja nuorimmilta lapsilta jäi jo calmettekin väliin... Olen muuten se oppilas, jonka opettajat muistavat nimeltä vielä neljännesvuosisadan jälkeenkin, sekä hyvässä että pahassa olen jäänyt mieleen. Toivottavasti ei sullakaan ole kiltin tytön sydroomaa - ainakaan enää.
-
Toivottavasti mä olen se poikkeus joka vahvistaa säännön :) Mä olin kouluaikoina se "Anne" jolta piti katsoa mallia, ehta kympin tyttö siis. Vaan perhepedissä meilläkin nukutaan, jos se nyt jonkinlaista normista poikkeamista edes on? ;) Lapsen ehdoilla, meidän perheen ehdoilla, mennään kaikessa, kuuluivat muiden neuvot miten hyvänsä. Keskustelupalstat, joo - puhut niistä paljon asiaa. Silti en ihan lyttäisi koko ilmiötä. Mä olen itsekin saanut paljon vertaistukea ja hyviä vinkkejä keskustelupalstoilta ja postituslistoilta (jotka kai keskimäärin ovat palstoja parempia). Pahaa mieltä kans ja älyttömiä kommentteja, mut silti taidan olla plussan puolella :) Sulla on kiinnostavia juttuja, täällä on kiva käydä.
-
Kiitos kommenteista. En ole tainnut koskaan kärsiä kiltin tytön syndroomasta ;) Vaikka olenkin pärjännyt koulussa mainiosti, en ole koskaan oikein istunut "tavallisen tytön" muottiin. En epäile, etteikö monikin "Anne" olisi elämänkokemuksen myötä löytänyt itsestään luottamusta auktoriteetteja "vastaan" tai jopa pientä kapinaakin. Jäin kuitenkin pohtimaan sitä, että näinköhän koulussakin opetetaan (opetettiin?) sokeasti luottamaan auktoriteetin opastukseen oppilaan oman ajattelun kustannuksella. Sen mahdollinen yhteys tähän vaikeuteen toimia itsenäisesti oman perheensä hyväksi on aivan villiä spekulaatiota... Keskustelupalstoilta olen saanut itsekin valtavasti, ovathan ne myös ainutlaatuinen vertaistuen väylä, mikä jäi tuossa postauksessa harmillisesti mainitsematta. Silti välillä pysähdyn ihmettelemään äitejä, jotka tuntuvat olevan aivan avuttoman "clueless" koko hommasta. Yksi ryhmä kyllä selvästi kuuntelee ja tulkitsee lastaan, mutta eivät uskalla toimia lapsen viestien mukaan vaan odottavat jotain maailmoja mullistavaa "sääntöä", jonka mukaan kaikki sitten toimisi täydellisesti. Kympin arvoisesti? He luottavat sokeasti ammattilaisen sanaan ja ovat hämmentyneitä, kun heidän lapsensa "silti" voi huonosti. Silloin tällöin tulee vastaan myös heitä, jotka eivät kärjistetysti sanottuna tunnu edes ymmärtävän lapsen tunteiden/tarpeiden tai niihin vastaamisen käsitettä. Heidän on ehkä parempikin kuunnella edes sitä ammattilaisen sanaa?
-
Toimiessaan näiden "hyvää tarkoittavien" neuvojen ja ohjeiden vastaisesti, vanhemman niskaan kaadetaan vastuu, jonka ottaminen vaatii valtavasti ylimääräisiä voimavaroja sekä lujaa itseluottamusta. Emosen pääsivulla oleva J.Rautiaisen oivallus syyllisyydestä nivoutuu yhteen tämänkin asian kanssa mielestäni loistavasti. Oletko valmis ottamaan vastuun? Oletko valmis syyllisyyteen jonka oman ohjeen noudattaminen epäonnisesti väistämättä tuo? Oletko valmis syrjintään? En tiedä, kyä helpommalla pääsee kun tekee vaan niinku käsketään.
Kommentit