"Rakkaudesta ei kerrota sanoja hokien vaan lapsen ymmärtämin keinoin -
imettäen, hyväillen, keinutellen.
Mekaaniset hoitotoimet ja -velvollisuudet ovat lapsen kehityksen este."

             Ritva Kuusisto kirjassa Imetän ja hoivaan (WSOY 1989)

Olen pitkään jo miettinyt miten parhaiten kuvailla yhteiskunnassamme tavallista suhtautumista vauvoihin, erityisesti vastasyntyneisiin. Suhtautumisella tarkoitan sitä henkistä rakennetta, skeemaa if you will, joka ylläpitää kulttuuria, jossa vauvan hoito kyllästetään toinen toistaan mielikuvituksellisemmilla apuvälineillä, ja jonka päätavoitteena tuntuu toisinaan olevan vauvan ja äidin erottaminen toisistaan - äidin "vapaa-aika", jolloin hän voi "hoitaa itseään" ja "huolehtia kodistaan".

Tuntuu kuitenkin melko poskettomalta väitteeltä, että äidit eivät välittäisi vauvoistaan tai haluaisi antaa heille parasta osaamaansa hoivaa. Hieman kaukaa haetulta tuntuu sekin väite, että nykyihmiset eivät ajattelisi vauvaa ihmisenä, vaikka sellainen ajatusmalli saattaa toki olla tämän kulttuurin historiallisena taustatekijänä. Mutta mikä ihme saa sitten äidit esineellistämään vauvansa? Säilyttämään heitä mielikuvituksellisissa laitteissa, työntämään kärryissä, laskemaan ne sylistään heti, kun ne nukahtavat, työntämään ne ensimmäisen sisään tulijan syliin, jotta saisivat hiukan "hengähtää" valtavasta äitiyden taakasta? Miten me oikein käsitämme vauvuuden? Minä me oikein vauvoja pidämme?

Ritva Kuusistoa pitkään lueskeltuani minuun iski oivallus: Vauva on potilas. Häneen suhtaudutaan kuin kroonikko-osaston liikuntakyvyttömään, inkontinenttiin, syötettävään, dementoituneeseen, mykkään vanhukseen. Ongelmatkin tuppaavat olevan samat: hoidon inhimillisyyden puute, ja "resurssipula". Äidit tekevät työtään jatkuvaa vuoroa yötä päivää - ja jos hommaan kerran suhtaudutaan työnä, niin suurena vaarana on, että työuupumus iskee. Tekee mieli päästä eroon tuosta miniatyyrikroonikosta edes pieneksi hetkeksi. Käydä vaikka kaupassa ilman, että kutsu käy. Toisaalta vauva nähdään jatkuvana ja irrationaalisena vaatijana, pitää vaihtaa vaippa, pitää syöttää, pitää liikutella, pitää antaa virikkeitä. Toisaalta vauva nähdään passiivisena hoidon vastaanottajana, suoranaisena vihanneksena, jonka hoitamisesta äiti ei voi saada muuta kuin pyhimyksellistä marttyyrin tyydytystä.

Potilasasetelma lähtee jo syntymästä. Jo synnytyssairaalassa vauva on potilas. Hoitajat ovat asiantuntijoita, äidin vaistojen merkitystä vähätellään, hoitajat hoitavat äitiä ja vauvaa niin "hyvin", että heidän yhteisen taipaleensa alku kärsii, äiti ei saa tuntea olevansa vastuussa vauvastaan. Kotiin tullessaan äiti kyllä kuoriutuu potilaan roolistaan yleensä viimeistään jälkitarkastukseen mennessä, mutta vauvan kanssa käy helposti toisin. Äiti tuo kotiinsa mukanaan lapsen sijasta pienen potilaan. Suhtautuminen vauvaan opitaan hoitajilta ja ympäristön äideiltä. Harva kykenee hiljentämään ympäristön naisten äänet niin tyystin, että joka kohdassa onnistuisi kuulemaan omien vaistojensa vienot äänet ja vauvan hennot viestit. Hoitokäytännöt ovat toki muuttumassa ja sitä myötä hidas muutos myös yleisessä suhtautumisessa vauvoihin on tapahtumassa (tai päin vastoin). Tunnelin päässä näkyy valoa. Kuusisto sanoo osuvasti, että "[h]oitajan korkein tavoite on luotsata äiti ja lapsi hyvään alkuun niin, että he uskovat päässeensä perille ilman muiden apua. Korkein tavoite on siis tehdä tiedoillaan ja taidoillaan itsensä perheelle tarpeettomaksi.". Tätä sekä yleisempää vauvanhoitokulttuurin muutosta odotellessa melkoinen osa äideistä jatkaa pienen potilaan äärellä puuhastelua vailla oivallusta mahdollisuudesta vuorovaikutukseen, yhteyteen vauvansa kanssa. Kuusiston voimakkain sanoin "[e]nsiluokkainenkin fyysinen hoito on arvotonta, jos se on vain vauvan äärellä hääräilemistä.".

Asetelma helpottuu uskoakseni huomattavasti, kun vauvaan suhtaudutaan täysipainoisena ihmisenä. Normaalina, terveenä, kykeneväisenä vuorovaikutukseen - normaalit inhimilliset tarpeet omaavana yksilönä, kykeneväisenä siihen, mihin hänelle annetaan mahdollisuus. Vauva ei ole inkontinentti, sen todistavat miljoonat äidit, joiden vauva tekee tarpeensa merkkiäänestä sopivalle alustalle lähes vastasyntyneestä. Samat äidit voivat todistaa, että vauva on varsin kykyneväinen vuorovaikutukseen. Joskus sanotaan, että itku on vauvan kieltä. Minusta tällainen myytti on yksi niistä asioista, jotka estävät todellista vuorovaikutusta vauvan kanssa. Vauvan itku ei ole sen enempää vauvan kieltä, kuin aikuisen itku aikuisen kieltä. Toki sillä on vuorovaikutuksellinenkin funktio, mutta kyseessä on  viimeinen viesti, merkki siitä, että kaikki muu kommunikaation keinot ovat jo epäonnistuneet, kukaan ei ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt, jotain olisi jo pitänyt tehdä. Tämä  puolesta puhuu sekin, että tutkimusten mukaan sensitiivisten äitien vauvat itkevät vähemmän. (Lisää tutkimuksesta). Vauva on tuskin mykkä tai ymmärryskyvytön. Hän tunnistaa syntymästään asti äitinsä (ja usein isänsä ja sisarustensa) äänen,  viestii kehollaan, ilmeillään ja ääntelyllään eri tarpeistaan. Vauvan syöminen on aktiivista imemistä, vastasyntynyt suorastaan ryömii äidin vatsaa pitkin rinnan luo (olettaen, että vauva on kunnossa eikä ole puudutusaineiden turruttama). Vauvan ruokailu on myös aktiivista vuorovaikutusta ja kiintymyssuhteen kehittämistä. Imettäessä jopa kehon kemialliset muutokset edistävät kiintymyssuhteen kehittymistä.

Myös potilaiden hoidossa lienee tapahtumassa samaa, varsin suotavaa, inhimillistymistä - tai ainakin ihanteeksi on tulossa aidon vuorovaikutuksellinen hoitosuhde. Hoidimme sitten vauvaa tai potilasta, tärkeää on muistaa, että kyseessä on ensisijaisesta kahden ihmisen välinen vuorovaikutustilanne, kohtaaminen. Fyysiset tarpeet kyllä tulevat hoidetuiksi, jos aito kohtaaminen tapahtuu. Mutta vaikka potilaan kohtaaminen kehittyisi kuinka pitkälle, vauva ei edelleenkään ole potilas, hänen hoitamisensa ei ole (edes kutsumus)työtä. Vauvasta huolehtiminen on itsestään huolehtimista, perhe-elämää. Oikeastaan jo sanonta "vauvan hoitaminen" aiheuttaa tarpeettoman potilas-hoitaja -assosiaation. Kuitenkin vauvan kanssa eläminen on sitä itseään - elämää, ei työtä. Lopetetaan siis vauvojen "hoitaminen", ryhdytään elämään heidän kanssaan.

P.S. Lisää Kuusistoa luvassa, hänen kanssaan on niin helppo olla samaa mieltä.