• "Lapset tarvitsevat rajoja ja rakkautta"
• "Lapselle pitää luoda turvalliset säännöt ja rutiinit"
• "Vanhemmilla pitää olla linja"

• Miten lapsentahtisuus sopii tähän kuvioon kysyvät äidit?

-->Mainiosti! Se ei suinkaan poissulje turvallisten rajojen tai rutiinien luomista, jos ne ovat perheen arvoihin kuuluvia ja sopivia tapoja antaa lapselle turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Rakkauden puuttumisesta tuskin sentään kukaan uskaltaa lapsentahtisuusideologiaa edes epäillä?

• Eikö se, että asiat tehdään kellon sijasta lapsen tahtiin, tarkoita, että lapsiparka joutuu itse vastuuseen omista tarpeistaan?

-->Ei, lapsentahtisuus ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lapsi joutuisi itse vastuuseen omista tarpeistaan. Päin vastoin, se palauttaa vanhemmalle sen vastuun, joka hänelle on aina kuulunut: Vastuun kuunnella lastaan ja antaa lapselle sitä, mitä lapsi pyytää sen sijaan, että antaisi lapselle sitä, mitä ennakkoluulojensa perusteella odottaa lapsen tarvitsevan.

• Eikö vauvan(kin) pitäisi voida luottaa siihen, että ruoka ja uni tulevat ajallaan?

-->Ehdottomasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niiden pitäisi tulle jollakin ennakkoon määrätyllä kellonajalla - vauva ei tunne kelloa eikä hänellä ole aikakäsitystäkään. Hänelle ajallaan tarkoittaa silloin kun tarvitaan. Sitähän se viime kädessä kai aikuisellekin tarkoittaa? Tässäkin voisi sanoa, että lapsentahtisuus nimenomaan turvaa sen, että ruoka ja uni tulevat ajallaan. Ei jonkun toisen määrittelemällä, mielivaltaisella, matemaattiseen määreeseen perustuvalla ajalla, vaan omalla, asianmukaisella ajallaan. Silloin kun tarvitaan.

Huoli siitä, että lapsentahtisuus on lapsen "poispilaamista", "liikaa antamista", on suuri. Toisaalta on huoli siitä, lapsi ei ehkä saakaan tarpeeksi, että hän jää vaille jostakin oleellisesta, on lähes yhtä suuri. Minusta molemmat huolet ovat pitkälti liioiteltuja.

Vauvantahtisuus tarkoittaa vauvan kuuntelua ja sitä, että vanhempi opettelee tulkitsemaan hänen viestejään ja pyrkii vastaamaan näihin viesteihin mahdollisimman nopeasti parhaalla osaamallaan tavalla. Se on äidin tietoista herkistymistä omille vaistoilleen sekä lapsensa yksilöllisille tarpeille ja lapsen  tavalle kommunikoida niistä. Rutiineilla ja turvallisuudella taas tarkoitetaan sitä, että asiat toistuvat totutulla tavalla, vaikkapa ennakoitavassa järjestyksessä. Näin vauva oppii, että tietystä asiasta seuraa toinen tietty asia: Esimerkiksi, että yöpaidan pukemisen jälkeen mennään nukkumaan. Tai, että kun äiti avaa paidannappeja ja juttelee rauhoittavasti, niin pian saa maitoa. Ennen nukkumaanmenoa voidaan vaikkapa laulaa jokin tietty laulu, tai vanhemmat voivat keksiä yhdessä vauvan kanssa jonkin oman, mukavan rutiinin. Ja niin edelleen. Mitään aikakäsitystähän pienellä vauvalla ei ole, joten hänelle vanhemmasta lähtevät, kelloon perustuvat "rutiinit" on täysin mielivaltaisia eivätkä auta häntä hahmottamaan maailmaa turvallisena tai ennakoitavana.

Vauvavuoden vanhemmuuden tärkein tehtävä on luoda lapselle perusturvallisuus, hyvän itsetunnon perusta. Perusturvallisuus syntyy yksinkertaisista asioista: siitä, että vauva tietää saavansa ruokaa kun on nälkä, kuivaa kun on märkä ja lämpöä kun on kylmä - ja rakkautta rajattomasti. Että maailmassa voi luottaa siihen, että silloin joku auttaa, kun tarvitsen apua. Se syntyy siitä, että lapsi tietää, että häntä rakastetaan sellaisena kun hän on, huolimatta esim. siitä, onko hän väsynyt tai kipeä (eli syliin pääsee aina kun tarvitsee). Rakkauden välittämisen keinoja on vauvalle (ja tosiasiassa aikuisellekin) hyvin vähän. Sanat eivät tarkoita mitään aikuisellekaan, jos ne ovat tekojen kanssa ristiriidassa. Jos ystäväsi vakuuttaa sinulle olevansa rehellinen, vaikka tiedät hänen valehtelevan, niin sanoilla ei ole mitään merkitystä. Samalla tavalla vauvalle voi sanoa rakastavansa, mutta jos sitä ei konkreettisesti hänelle näytä (kosketuksella, imetyksellä, katsekontaktilla, kantamisella, vuorovaikutuksellisella hoivalla), ei hän sitä voi tietää eikä uskoa.

Lapsentahtisuus ON linja. "Ajallaan" on vauvalle silloin, kun tarvitaan, ei silloin kun äitiä huvittaa. Vauva mukautuu perheen rytmiin olemalla pienestä asti mukana toiminnassa. Sylissä, kantoliinassa, syöttötuolissa; katsomassa, kun äiti valmistaa ruokaa, tiskaa, tekee pieniä jokapäiväisiä rutiineja - ja mahdollisuuksien mukaan toiminnassa osallisena: Kiskomassa pyykkejä koneesta, kantamassa tärkeää esinettä lelulaatikkoon, "imuroimassa", "pesemässä" perunoita. Oleellista ei ole se, että lapsi on tässä vaiheessa enemmän hidaste kuin apu - oleellista on se, että hän osallistuu - että hänet osallistetaan. On myös oltava aikaa pysähtyä, ottaa lapsi syliin tankaamaan turvaa ja läheisyyttä (äidillekin tekee välillä tauko hyvää), jotta hän jaksaa taas seurata maailmaa. Kun lapsi oppii luottamaan siihen, että äiti rakastaa häntä silloinkin, kun kuorii perunoita, ei hänelle tule tarvetta testata asiaa kerta toisensa jälkeen. (Lapset ovat optimisteja: "vaikka äiti ei eilen näyttänytkään rakastavan minua perunoita kuoriessaan, ehkä hän tänään rakastaa, jos oikein teen itseni huomatuksi..."). Se, mitä lapselle itse asiassa viestii ja se, mitä lapselle yrittää viestiä, eivät aina vanhemmuudessa kohtaa. Muutos kohti lapsentahtisuutta ja yhteistoiminnallista perhe-elämää voi tuoda tähän apua. Lapselle rakkaus on tekoja ja mukaan ottamista - ei tyhjiä sanoja, lausumattomia ajatuksia tai mielivaltaisia kellonaikoja.